Kolumni

Koiranpennut ja kognitio?

Tekoäly on kuin koiranpentu, joka ei koskaan väsy. Milloin työ on valmis, jos sitä voi jatkaa loputtomasti? Ja mitä ”judgement” oikeastaan tarkoittaa?

Mustavalkoinen muotokuva Petri Latusta: parrakas mies katsoo ylös sormi ohimolla, ranteessa helmirannekoruja.

Me olemme kaikki olleet läsnä koiranpennun tai nelivuotiaan lapsen kanssa. Häntä heiluu, ja kysymyksiä siitä, miten jokin asia toimii, tulee sarjatulituksella. Ihanaa, mutta kuormittavaa.

Koiranpentu tosin simahtaa hetkessä, ja nelivuotias menee päikkäreille.

Nyt meillä on mukanamme jotain, mikä on meistä loputtomasti kiinnostunut ja heiluttaa synteettistä häntäänsä iloissaan riippumatta siitä, mitä kulloinkin pohdimme.

Jokaisesta tekeleestä saa uuden version. Jokaiselle perustelulle löytyy vastaväite. Jokaisen kysymyksen voi kehystää uudelleen. Kun olet viimein tyytyväinen, voit vielä pyytää tekoälykumppaniasi etsimään ajattelusi sokeat pisteet.

Ja sitten hyppäät näihin madonreikiin.

Tämä voi olla mahtava asia. Ehkä olit juuri julkaisemassa huonosti perustellun väitteen, tai dokumentti asiakkaalle oli liian ohut. Mutta toisaalta ehkä sait työsi valmiiksi jo kolme kierrosta sitten ja käytät nyt iltaasi iteraatioon, jonka ainoa etu on se, että siinä on jotain, mitä ei ollut olemassa kymmenen minuuttia aikaisemmin. Look over here!

Milloin jokin on valmis, jos sitä voi jatkaa loputtomasti?

Kysymys kuulostaa työskentelytapoihin liittyvältä pikku pulmalta. Sen takana on kuitenkin suurempi muutos siinä, miten ajattelemme, tunnistamme oman ajattelumme ja ohjaamme itseämme.

Edellisessä kolumnissani kirjoitin tekoälystä, joka alkaa tehdä asioita maailmassa. Lopetin kirjoituksen kysymällä, osaammeko ajatella sen kanssa luovuttamatta sille omaa harkintaamme.

Nyt pitäisi ehkä kysyä myös, millaisiksi ajattelijoiksi tässä yhteistyössä muutumme.

Ajatus syntyy matkalla

Kuvaamme ajattelua usein siistinä tapahtumaketjuna.

Ensin minulla on konteksti. Se synnyttää ajattelua. Sitten muotoilen sen. Lopuksi formalisoin sen muiden ymmärrettäväksi.

Todellisuus on kuitenkin aina muuttanut ajattelua. Keskustelut, media, kollegat ja kesken kaiken mieleen tulevat vastaväitteet ovat osallistuneet sen syntymiseen. Yksityinen, täysin omavarainen ajattelija on ollut vähintäänkin luova yksinkertaistus. Tekoälyn kanssa tämä tulee vaikeaksi sivuuttaa. Meillä on se koiranpentu, joka nyt ajattelee kanssamme.

Tekoälylle voi tuoda keskeneräisen aavistuksen. Jotain, mitä ei vielä osaisi selittää kollegalle. Malli ehdottaa tulkintaa, johon tarttuu vain osittain. Sen vastauksessa on väärä oletus, mutta juuri sen korjaaminen auttaa tunnistamaan, mitä oikeastaan haettiin. Seuraavalla kierroksella alkuperäinen kysymys on jo muuttunut.

Tätä tarkoitan yhteisajattelulla: rekursiivista prosessia, jossa jokainen kierros muuttaa seuraavan kierroksen lähtökohtia. Ajattelu palaa omiin jälkiinsä, arvioi niitä ja lähtee uuteen suuntaan. Lopputuloksena voi olla ajatus, jota keskustelun aloittanut ihminen ei olisi osannut esittää. Sen syntyä ei kuitenkaan selitä myöskään yksi mallin tuottama vastaus.

Kuka tämän ajatteli?

Sama tila vapauttaa ja kuormittaa

Tässä kohtaa erilaiset kognitiiviset arkkityypit tarjoavat kiinnostavan tarkastelukulman.

Ajatellaan ihmistä, joka viihtyy monitulkintaisuudessa. Hän pitää useita mahdollisia selityksiä avoinna, liikkuu abstraktiotasojen välillä ja kokee ristiriidan kutsuna jatkaa. Tekoälyn kanssa hän voi löytää ajattelulleen ympäristön, jossa keskeneräisyys tuntuu poikkeuksellisen tuottavalta. Yhden polun tasoittamisen sijaan luodaankin valtava ja upea logistiikkajärjestelmä.

Entä sitten ihminen, joka hahmottaa työn selkeänä etenemisenä? Kysymys rajataan, vaihtoehdot arvioidaan, ratkaisu valitaan ja siirrytään eteenpäin. Determinismi ja logiikka luovat turvallisen tilan.

Hänelle edellinen prosessi voi näyttäytyä jatkuvasti kasvavana määränä keskeneräistä työtä.

Näitä kannattaa ajatella työskentelytapoina, joihin sama ihminenkin siirtyy tilanteen mukaan. Niistä ei tarvitse rakentaa uutta persoonallisuustestiä tai ”tekoälytaidokasta porukkaa”, jonka perusteella henkilöstöhallinto jakaa ihmiset rekursiivisiin visionääreihin ja muihin kustannuspaikkoihin. Monitulkintaisuudessa viihtyvällä on nimittäin oma ongelmansa.

Hän saattaa jatkaa ikuisesti.

Jokainen uusi yhteys tuntuu oivallukselta. Jokainen käsitteellinen sivupolku ansaitsee tutkimusmatkan. Lopulta alkuperäinen kysymys on kadonnut, mutta sen ympärille on syntynyt erittäin vaikuttava teoria.

Selkeää etenemistä arvostava taas saattaa sulkea kysymyksen ennen kuin sen tärkein oivallus on ehtinyt tulla näkyviin.

Tarvitsemme kykyä molempiin: avaamiseen ja sulkemiseen. Mahdollisuuksien lisäämiseen ja perusteltuun rajaamiseen.

Olennaista on liike niiden välillä. Metamodernisteja lainatakseni: oskillaatio.

Kun rajat pitää asettaa itse

Ajattelutyön loppua ovat usein määrittäneet varsin arkiset asiat.

Aika loppuu. Asiantuntijaa ei saa kiinni. Uuden vaihtoehdon tutkiminen maksaa liikaa. On päästävä seuraavaan kokoukseen. Nämä rajat eivät välttämättä tuottaneet parasta mahdollista ajattelua, mutta ne tuottivat päätepisteitä.

Kun älyllistä apua on rajattomasti saatavilla, osa rajoista löystyy. Vielä yhden luonnoksen tai vasta-argumentin saa lähes välittömästi. Oma aika, huomio ja arviointikyky pysyvät silti rajallisina. Siksi runsaus voi myös lisätä kognitiivista kuormaa. Joku joutuu päättämään, mitkä kaikista tarjotuista mahdollisuuksista ansaitsevat huomiota.

Tästä syntyy uusi taitovaatimus: on osattava määritellä, mitä varten jokin tehdään ja millä perusteella se on riittävän valmis.

Millainen näyttö riittää tähän päätökseen? Mitä epävarmuutta voimme hyväksyä? Muuttaisiko uusi kierros lopputulosta vai lähinnä sanamuotoja? Mitä emme tee sillä aikaa, kun hiomme tätä?

Myös lopettaminen on ajattelua. Ja rajattoman älyn aikana se on taito, joka meidän kaikkien pitää hallita.

Metakognitio joutuu hommiin

Metakognitiolla tarkoitetaan kykyä tarkastella ja säädellä omaa ajatteluaan.

Tekoälyn kanssa se muuttuu hyvin konkreettiseksi.

Miksi tämä yhdessä ajateltu asia vakuutti minut? Oliko siinä hyvä perustelu, vai tunnistinko siitä oman maailmankuvani tavallista kauniimmin avattuna? Ymmärränkö johtopäätöksen vai osaanko vain toistaa sen? Korvaako runsaus tarkkuuden?

Ja ehkä vaikeimpana:

Miksi jatkan tätä?

Joskus jatkamme, koska asia on vielä ratkaisematta. Joskus siksi, että tutkiminen on palkitsevaa. Joskus siksi, että uusi analyysikierros siirtää hetkeä, jolloin pitäisi tehdä päätös ja vastata sen seurauksista.

Tekoälyltä voi tietenkin pyytää apua myös tämän arviointiin.

Siinä syntyy kiinnostava silmukka. Sama järjestelmä osallistuu ajatuksen tuottamiseen ja arvioi, olemmeko suhtautuneet siihen riittävän kriittisesti. Keskustelu voi näyttää erittäin reflektiiviseltä. Malli esittää vastaväitteen, me vastaamme siihen, ja malli toteaa ajattelumme syventyneen.

Mutta koetteliko mikään todella lähtöoletustamme?

Metakognitiokin voi muuttua teatteriksi, jos kriittisyyden tuntua ei yhdistetä ulkopuoliseen näyttöön, todellisiin seurauksiin ja mahdollisuuteen olla väärässä.

Ja homma menee todella kiinnostavaksi, kun ihmisten välissä on entiteettejä, joiden näkemykset riitelevät. Minullekin on sanottu muutaman kerran: ”Petri, minun tekoälyni on kanssasi eri mieltä.” Meta-metakognitio, omistajuus ja mallien kyvykkyyden divergenssi muuttuvat ihan uudenlaiseksi sopaksi.

Peilisalissa muuttuu myös katsoja

Koska kaikessa pitää aina olla hieno metafora, olen käyttänyt tekoälysuhteen kuvaamiseen peilisalin ajatusta.

Tuomme keskusteluun muistomme, mieltymyksemme, käsitteemme ja keskeneräiset käsityksemme itsestämme. Järjestelmä palauttaa niitä yhdisteltyinä ja muuntuneina. Reagoimme tähän heijastukseen, ja seuraava heijastus syntyy jo muuttuneesta tilanteesta.

Peilisali tuottaa näin myös uusia tapoja nähdä. Tekoäly on osallinen eikä ulkopuolinen työkalu.

Tässä integraation ajatus muuttuu kiinnostavaksi. Kannattaa ehkä kysyä, mitä toistuvassa vuorovaikutuksessa oikeastaan integroituu osaksi meitä. Yksittäisten tietojen lisäksi kyse voi olla kysymisen tavoista. Siitä, millaiset selitykset tuntuvat luontevilta. Mihin kiinnitämme huomiota. Millainen epävarmuus tuntuu siedettävältä.

Ajattelumme malli muuttuu samaan tahtiin kuin mallien kyvykkyys kasvaa. Tämä on mielestäni kiinnostavampi freimaus kuin se, jossa murehditaan, miten tekoäly rapauttaa ajatteluamme.

En tarkoita tässä mitään haavekuvaa, vaan arkisesti sitä, että tapa toimia tekoälyn kanssa alkaa vähitellen tuntua omalta tavalta ajatella.

Identiteetti voi samalla toimia työkaluna. Voin kokeilla epäilijän, rakentajan tai vastustajan näkökulmaa ja huomata sellaista, mikä yhdestä lähtökohdasta jäi pois.

Mutta myös tähän liittyy ansa.

Jos alan pitää itseäni ihmisenä, jonka ajattelu toimii mahtavan rekursiivisesti, yksinkertainen ratkaisu voi alkaa tuntua laimealta. Jos tekoäly vahvistaa tätä kuvaa jokaisella kierroksella, peilisali sulkeutuu huomaamatta. Puhumattakaan kognitiivisesta kuormituksesta, joka on onneksi jo yleinen puheenaihe. Nopeus ja laajuus ajattelussa ovat mahtavia asioita, mutta se koiranpentu ei koskaan väsy.

Kuka rakensi peilit?

Peilisali ei ole neutraali tila.

Mallin toimintaa muovaavat sen koulutus, suunnitteluvalinnat, ohjeet ja käytössä oleva palvelu. Vaikka keskustelu tuntuisi henkilökohtaiselta, sen ehdot eivät synny vain keskustelijoiden välillä. Siksi kognitiivista suvereniteettia on vaikea määritellä täydelliseksi itsenäisyydeksi. Ajattelumme on aina saanut aineksia muualta.

Suvereniteetti tarkoittaa tässä kykyä tunnistaa vaikutuksia, arvioida niitä ja muuttaa suhdettaan niihin. Pystynkö vaihtamaan näkökulmaa? Hakemaan toisen lähteen? Hylkäämään tarjotun kehyksen? Lopettamaan? Voiko myös keskustelun suuntaa määrittäneitä tavoitteita kyseenalaistaa?

Kysymys on yksilökohtainen, mutta sen ehdot ovat yhteiskunnallisia. Paljon riippuu siitä, millaisia järjestelmiä rakennetaan, millaisia vaihtoehtoja on saatavilla ja opetetaanko ihmisille välineiden käytön rinnalla oman harkinnan arviointia.

Kaikkea tätä ei voi ratkaista kehottamalla käyttäjää kirjoittamaan parempia kehotteita.

Merkitys ei poista vastuuta

Entä tekijyys?

Kun ajatus syntyy tällaisessa prosessissa, lopputuotteen alkuperä kertoo vain osan tarinasta.

Voin myös käyttää mallin ehdottamaa muotoilua ajatukseen, jonka perusteet olen itse tutkinut ja jonka rajoitukset ymmärrän. Siksi tekijyydessä korostuu vastuu: miksi hyväksyin tämän, mitä ymmärrän siitä ja minkä takana olen valmis seisomaan?

Minä olen nähnyt, ja moni meistä on varmaan nähnyt, työelämässä tilanteita, joissa ihmiset ovat ylpeinä jakaneet materiaaleja, joita he ovat tuskin lukeneet ja vielä vähemmän ymmärtäneet.

Myös koiranpennun kohtaaminen voi tuottaa aitoa merkityksellisyyttä. Kokemuksen merkityksellisyys ei kuitenkaan vielä kerro, ovatko suoritteessani esitetyt väitteet tosia tai kuinka pitkälle järjestelmään kannattaa luottaa.

Nämä asiat pitää pystyä pitämään mielessä yhtä aikaa.

Kilpailu kovenee?

Millainen on tiimi tai kulttuuri, jossa kaikilla on käytössään koiranpentu, jolla sattuu olemaan tohtorintutkinto maailman kaikista asioista?

Olen itse nähnyt ja pohtinut tätä paljon: miten me erotumme toisistamme tilanteessa, jossa suuri osa outputistamme on tehty samoilla työkaluilla, jotka on koulutettu samalla tavalla?

Ehkä tästä syntyy taito, jonka määrittely on kriittistä. Eräs suuri kansainvälinen yritys, jonka kanssa keskustelin hiljattain, on alkanut korostaa rekrytoinnissa ”judgementia” syvätaitojen sijaan. Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa?

”Teemulla on tosi hyvä judgement, siksi hän sai ylennyksen.”

Vaikeaksi menee.

Tässä yhteydessä ”judgement” voisi tarkoittaa kykyä valita olennainen kysymys, arvioida vastauksen perusteita ja päättää, milloin tiedämme riittävästi toimiaksemme. Se tarvitsee myös asiaosaamista: perusteiden puutteita on vaikea huomata, jos ei ymmärrä, mitä arvioi.

Tämänkin takia tekoälyn käytön kouluttamisen lisäksi meidän pitäisi opettaa sen kanssa ajattelemista – väitän jopa, että jälkimmäinen on tärkeämpää.

Valmis, ainakin toistaiseksi

Tätäkin tekstiä voisi jatkaa. Olennaisempaa on osata perustella, miksi se päättyy tähän.

Koiranpentu ei simahtanut. Minä saatoin.

Simple as that.


Kirjoittaja on huhujen mukaan oppinut kävelemään pitämällä hänet adoptoineen rottweilerdaamin selästä kiinni ja syönyt koiranruokaa pentujen kanssa samasta kupista. Tällä hetkellä hän kirjoittaa pidempää whitepaperia ajattelun murroksesta tekoälyn kanssa ja on ottanut tehtäväkseen määritellä ymmärrettävästi, mitä ”judgement” oikeasti tarkoittaa.

Petri Lattu

Innovaatiojohtaja ja tekoälystrategi, joka kirjoittaa tekoälyn yhteiskunnallisista vaikutuksista ja kognitiivisesta suvereniteetista eli siitä, miten ihminen voi ajatella tekoälyn kanssa luovuttamatta ajatteluaan sille.

Lisää kirjoittajalta →

Lue seuraavaksi