Tekoälystä pitäisi viimein saada tuottavuutta. Se edellyttää, että uskallamme luopua jostakin vanhasta. Nämä ovat nykypäivän peruskauraa.
Mutta kuinka paljon uskallamme rakentaa sellaisen kyvykkyyden varaan, jonka joku muu voi määritellä omien etujensa mukaan?
Tekoälymurroksen ratkaiseva hetki saattaa näyttää hyvin arkiselta. Joku kysyy kokouksessa, voidaanko vanha systeemi nyt ajaa alas.
Huone hiljenee.
Uusi tekoälyajan operatiivinen malli on mietitty ja tekkialusta on jo hankittu. Ihmiset on koulutettu, pilotit ajettu ja onnistumisista kerrottu. Silti vanhaa tarvitaan vielä varmuuden vuoksi. Uuden tulokset tarkistetaan vanhalla tavalla, ja molemmille toimintamalleille löytyy omat vastuuhenkilönsä, budjettinsa ja ohjausryhmänsä.
Tulevaisuus on saapunut.
Se vaan laskuttaa sinua.
Olemme ehkä juuri tässä kohdassa tekoälymurrosta. AI curious -vaihe alkaa muuttua AI serious -vaiheeksi. Tiedämme, että näillä välineillä voi tehdä hämmästyttäviä asioita. Nyt pitäisi päättää, miten niiden varaan rakennetaan toimintaa, jonka on onnistuttava myös tavallisena marraskuun sateisena viikkona, kun lapsilla on kiire harrastuksiin ja sinulla vielä enemmän.
Mitä vanhalle toiminnalle silloin tapahtuu?
Accenturesta uutisoitiin hiljattain, että yhtiö rajoitti Clauden keskitetysti rahoitetun käytön 29 dollariin työntekijää kohti kuukaudessa. Kyse ei ole kaiken tekoälykäytön ehdottomasta katosta: suuremmalle käytölle pitää löytyä rahoitus projektista tai tiimistä. Mutta teema on kiinnostava.
Tekoälyn käyttöön kannustamisen jälkeen kysytään, kuka maksaa ja mitä rahalla syntyy.
Ihan kohtuullinen kysymys.
Tosin 29 dollarin laskua katsomalla ei vielä selviä, onko käyttö kallista. Tuhannen dollarin kuukausikäyttö voi olla erinomainen investointi, jos sillä syntyy arvoa. Halpakin käyttö voi olla turhaa, jos se tuottaa lähinnä lisää tavaraa muiden tarkistettavaksi.
Meidän pitäisi siis ymmärtää uudelleen kokonaisen työn kustannus. Myös niiden ihmisten aika, jotka selvittävät, mitä tekoäly oikeastaan teki. Ei ihan helppoa, ja tekoälymaailman nopeiden liikkeiden takia vielä vaikeampaa.
Rinnakkaisten maailmojen ongelma
Tämän kysymyksen kohdalla rinnakkaisten maailmojen ongelma alkaa näyttää hampaansa.
Jos uusi toimintamalli lisätään vanhan päälle, yritys voi saada enemmän tuotoksia ilman, että sen toimintakyky paranee vastaavasti. Joku tekee nopeammin, toinen tarkistaa enemmän ja kolmas sovittaa näitä yhteen. Kaikilla on kiire, ja tuottavuusloikasta kertova esitys valmistuu ennätysajassa.
Rajattu rinnakkaiskäyttö on usein järkevää. Sillä kerätään todistusvoimaa ennen siirtymistä. Mutta siirtymä tarvitsee ehdot sille, milloin se on ohi. Muuten väliaikaisuudesta tulee organisaation uusi pysyvä kerros. Jos tekoäly nopeuttaa organisaatioita ja jos elämme jatkuvassa muutosähkyssä, kuka miettii sitä, mistä raha tulee nyt ja huomenna?
Kuinka monta ”transformaatiopalaveria” meillä on ”tätä voisimme tehdä” -palaverien sijaan?
Siksi luottamus on tekoälymurroksen taloudellinen edellytys.
Meidän pitää pystyä osoittamaan, missä uusi tapa toimii riittävän hyvin. Miten virheet huomataan? Kuka vastaa niiden korjaamisesta? Mitä työ maksaa kaikkine vaiheineen? Milloin ihmisen tarkistus parantaa lopputulosta ja milloin se vain toistaa jo tehtyä?
Näihin tarvitaan vastauksia skaalassa, ei vain yhden yksikön näkökulmasta, ennen kuin vanhasta voidaan luopua. Luottamus rakentuu myös kyvystä rajata, missä järjestelmään ei vielä luoteta.
Yritys, joka ratkaisee tämän muita aiemmin, voi saada merkittävän etumatkan. Se pystyy muuttamaan toimintaansa ja markkinaa samalla, kun kilpailija ylläpitää kahta maailmaa.
Kun kilpailijakin onnistuu
Mutta jatketaan tätä ajatusta vähän pidemmälle.
Mitä tapahtuu, kun kilpailijakin onnistuu? Ja sitten seuraava?
Oletetaan, että tekoälyn avulla saavutettava tuotannollinen tehokkuus alkaa jossain vaiheessa tasoittua. Mallien kehitys voi jatkua hurjana, mutta samat parannukset tulevat muidenkin käyttöön niin nopeasti, ettei niistä synny pitkäkestoista etumatkaa.
Tekoälyn hyödyntäminen muuttuu osallistumisen ehdoksi.
Kaikilla on kyvykäs järjestelmä. Kaikki tuottavat nopeasti. Kaikkien kustannukset laskevat. Kaikkien strategia lupaa olla asiakaslähtöinen, ja tekoäly on auttanut perustelemaan tämän erittäin vakuuttavasti.
Millä silloin voitetaan?
Osa kilpailusta siirtyy siihen, mitä yritys osaa tavoitella. Kuka ymmärtää asiakkaan tilanteen? Keneen luotetaan? Kenellä on pääsy asiakkaan luo? Kuka uskaltaa jättää tekemättä sen, minkä kaikki muut voivat nyt tehdä lähes ilmaiseksi?
Edellisessä kirjoituksessa pohdin ongelman ja ratkaisun määrittelyä tilanteessa, jossa ajatuksia ja tuotoksia on tarjolla enemmän kuin ehdimme käsitellä. Sama kysymys kasvaa nyt yrityksen kokoiseksi. Runsaus tekee valitsemisesta entistä tärkeämpää.
Mutta tarinassa on myös vähemmän romanttinen mahdollisuus.
Hyöty voi päätyä niille, jotka hallitsevat asiakassuhteita, jakelua ja kaikkien käyttämää infrastruktuuria. Tehokkaammat yritykset kilpailevat hinnalla keskenään samalla, kun kyvykkyyden tarjoaja laskuttaa jokaista.
Uuden ajan tuotantovälineet ovat kaikkien käytettävissä. Kuukausimaksulla. Käyttörajojen puitteissa. Kulloinkin voimassa olevin ehdoin.
Yritysten väliset kyvykkyyserot voivat siis kaventua samalla, kun ero kyvykkyyden omistajien ja käyttäjien välillä kasvaa. Paljon riippuu siitä, kuka päättää kapasiteetin saatavuudesta ja päivähinnasta ja mikä kapasiteetin eettinen kustannus on.
Kun joku muu päättää ehdoista
Tässä kohtaa alkuperäinen kysymys luottamuksesta onkin pian aika erilainen.
Voimme todentaa, että järjestelmä toimii tänään hyvin. Mutta uskallammeko rakentaa sen varaan niin paljon, että ilman sitä emme enää pärjää?
Ukrainan riippuvuus satelliittiyhteyksistä näyttää tämän kysymyksen poikkeuksellisen kovassa ympäristössä. Hiljattain Ukraina neuvotteli sotilaskäyttöön tarkoitetun Starshield-verkon nopeusrajoituksen poistamisesta. Rajoitusten vastuusta esitettiin ristiriitaisia tietoja liittyen Elon Muskiin, ja Trump kiisti hallintonsa häirinneen järjestelmää. Huhuja lentää puolelle ja toiselle.
Vaihtoehtojakin rakennetaan. EU:n IRIS² ja Kanadan tukema Telesat Lightspeed ovat jo aiemmin käynnistyneitä hankkeita, joilla vahvistetaan omaa satelliittiyhteyksien kapasiteettia. Suomestakin tulee: ICEYE ja Nokia julkaisivat hiljattain yhteisprojektin (torille!), joka kilpailee suoraan Starlinkin kanssa. Niiden merkitystä ei ole vaikea nähdä tässä tilanteessa.
Samalla Yhdysvaltain EU-suurlähettiläs Andrew Puzder on varoittanut vastatoimista, jos EU rajoittaa yhdysvaltalaisten satelliittiyhtiöiden pääsyä osaan taajuuksista. Kyse on ehdotuksesta varata eurooppalaisille toimijoille taajuuksia, joilla puhelimet voivat yhdistyä suoraan satelliitteihin.
Asiaa käsitellään varmaan vielä paljon, ja uusia tietoja noussee esille.
Riippuvuuden perusongelma on silti selkeä. Oman toiminnan kannalta välttämättömän kyvykkyyden ehdot voivat olla jonkun muun päätettävissä.
Yrityksen tilanne on tietysti eri kuin sotaa käyvän valtion. Mekanismi on kuitenkin pahimmillaan sama. Kun vanhat toimintatavat on purettu, uuden toimittajan edut sinuun voivat olla laajemmat kuin laskutusmalli.
Ja sitten pääsemme meihin itseemme
Lempiaiheeni – mitä on tekoälyn kanssa ajattelu.
Voimmeko jo esittää seuraavan kysymyksen, kun tekoälystä tulee yhä enemmän ja enemmän geo- ja kauppapoliittisesti tärkeä tekijä: miten säilytämme määräysvallan siihen kyvykkyyteen, jota yksilöinä yhteistyössä sen kanssa rakennamme?
Ajatellaan tekoälykumppania, jonka kanssa olet työskennellyt kauan.
Sen ympärille on kertynyt projektiesi historiaa, keskeneräisiä ajatuksia, omia käsitteitäsi ja toimiviksi havaittuja työskentelytapoja. Olet oppinut käyttämään sitä, ja järjestelmä muistaa, miten kanssasi kannattaa työskennellä. Miksei myös elää?
Palveluntarjoajan vaihtaminen voi silloin tarkoittaa paljon muutakin kuin uuden salasanan luomista. Keskustelujen vienti tiedostoksi ei välttämättä siirrä toimintatapoja, muistia ja kontekstia toiseen ympäristöön sellaisina, että yhteisajattelu jatkuu saumattomasti.
Osa omasta toimijuudestasi on rakentunut palveluun, jota et itse hallitse. Tästä saattaa syntyä tekoälykeskustelun yksi seuraavista poliittisista käänteistä.
Mitäs jos osa tekoälyvastaisuudesta muuttuu vaatimukseksi saada tekoäly omaan määräysvaltaan?
Tämä on ehkä hassu ajatus. Tekoälyä vastustetaan monista syistä, eikä kaikkea vastustusta voi selittää yhdellä teemalla. Mutta jos ihminen kokee menettävänsä vaikutusvaltaa omaan työhönsä ja elämäänsä, entistä parempi tekoälydemo tuskin ratkaisee asiaa.
Mahdollisuus vaikuttaa ja omistajuus saattavat ratkaista.
Silloin vaatimus voisi olla yllättävän simppeli: haluan käyttää tätä kyvykkyyttä omiin tarkoituksiini ja säilyttää sen, mitä olen sen kanssa rakentanut.
Voisiko oikeus henkilökohtaiseen tekoälykumppaniin alkaa näyttää kansalaisoikeudelta?
Tämä ei vielä tarkoita oikeutta rajattomaan laskentaan tai minkä tahansa toiminnan automatisointiin. Käytännössä kyse voisi olla oikeudesta siirtää oma historia ja muisti, vaihtaa palveluntarjoajaa sekä säilyttää kohtuullinen jatkuvuus silloin, kun palvelu muuttuu tai lakkaa.
Ja siitä, että vaihtoehto on myös oikeasti käytettävissä. Paikallinen malli ei juuri auta ihmistä, jolla ei ole varaa tai osaamista sen ajamiseen.
Eurooppalaiset ja kansalliset vaihtoehdot voivat olla osa vastausta. Palvelimen sijainti ei kuitenkaan yksin kerro, kuinka paljon yksilöllä on määräysvaltaa. Kansallinen riippumattomuus ja kansalaisen riippumattomuus ovat eri mittakaavan kysymyksiä, ja molemmat tarvitsevat vastauksia.
Tässä luottamus, kilpailukyky ja omistajuus liittyvät toisiinsa.
Yksi vipuvarsi meille on varmaan oman markkina-aseman ymmärtäminen ja sen ymmärtäminen, että kansainväliset teknologiayhtiöt eivät helpolla pärjää ilman vaikkapa Euroopan asiakkaita.
Toinen asia, johon tulen palaamaan tulevaisuudessa: entä jos meidän tekoälyn supervoimamme onkin sen paras hyödyntäminen eikä pelkästään alueellisten vaihtoehtojen rakentaminen?
Lopuksi siis
Yritys tarvitsee riittävästi luottamusta voidakseen muuttaa toimintansa. Ihminen tarvitsee sitä voidakseen rakentaa uusia tapoja ajatella ja tehdä. Molemmille luottamusta vahvistaa tieto siitä, että yhteistyön ehtoja voi arvioida, toimittajaa vaihtaa ja rakennettua kyvykkyyttä säilyttää.
Meidän pitäisi siis rakentaa mahdollisuus lähteä omin ehdoin. Ehdoin, joilla on puruvoimaa.
Se voi kuulostaa vastakkaiselta tavoitteelta keskellä valtavaa käyttöönottokilpailua. Mutta mitä helpompi suhteesta on tarvittaessa irrottautua, sitä luotettavampaa sen varaan voi olla rakentaa.
Siksi, keskellä marraskuun stressiviikkoa, ennen vanhan järjestelmän sammuttamista pitäisi selvittää yksi asia.
Kuka saa sammuttaa uuden?
Kirjoittaja säilyttää mielestään valoisuutensa myös syksyllä ja on juuri silloin enemmän innoissaan – muita usein ärsyttäen – kuin huolissaan. Toki tämän kirjoituksen valmistumispäivänä hän myös vie poikansa robottikouluun, missä Linus oppii rakentamaan ja toivon mukaan myös hallitsemaan huomisen uusia asuinkumppaneita.





